Ministeriryhmän kesäkokouksen jälkeen osallistuin yrittäjien paneeliin. Mukanani oli poikkeuksellisesti poikani, joka oli kokousreissun ajan saanut olla kyläilemässä kummitätinsä luona samalla suunnalla.

Pikkumiehellä oli sovittuna aikuinen seuraksi tähän päivän viimeiseen ohjelmaan, mutta tulivat hetkeksi aikaa, viideksi minuutiksi pihaleikeistä mukaan keskustelutilaisuuteen. Ei paras idea, myönnän. Pahoittelinkin oikein puheenvuorossa. Mutta …ei nyt ehkä maailman vakavinkaan juttu.

Muutamassa minuutissa vajaa nelivuotias tekee toki selväksi saapuneensa tilaisuuteen. Hän kiepsahti syliin, penkkien väliin ja sitten pongahti juoksuun. Jokainen äiti tietää sen tunteen sisimmässään kun lapsi huutaa iloisesti – ja kuuluvasti: ”Äiti, voiko tuonne lavalle mennä?”.

Pikainen piipahdus salissa tuotti kipakan yleisöpalautteen.

”Jos tilaisuudessa olisi ollut yhtään tämän suurempia yrityksiä, lapsen juokseminen olisi estetty. Tällainen on jo ihan arvovaltakysymys.”

Tätä tässä olen miettinyt.

Arvovaltakysymys koko Suomelle on, onko tässä maassa lapsia. Vielä enemmän lausunnossa häiritsee itsekin ehkä yrittäjänä toimivan naisen kommentti; ”yhtään tämän suurempi yritys.” Täh?! Miksi isompi yritys olisi tärkeämpi kuin pienempi? Miksi lapsi häiritsisi silloin enemmän?

Naisvaltaisen sote-alan yrittäjyyden yleisössä ehkä joku muukin oli pohtinut, miten järjestää perheen ja yrittäjyyden yhteensovittaminen juuri tänään. Ehkä joku oli jäänyt pois, kun ei saanut lastenhoitoa järjestettyä. Minä päätin mennä, vaikka hoito ei helposti juuri tämän tunnin ajaksi järjestynytkään.

Lapsi ei myöskään opi miten yhteisissä hetkissä käyttäydytään, jos sitä ei koskaan voi harjoitella.

Kun tähän vielä yhdistyy kuulemani kertomus yliopiston seminaarista, jossa järjestäjä, tunnettu yliopistovaikuttaja hääti tilaisuuden tauolta aulasta imettävän äidin pois, olen vähän ymmälläni.

Suomi, tarvitset lapsistrategian.

Terveisin,
Perheministeri