Annika

Synnyin vuonna 1983 marraskuisena iltana Loimaan aluesairaalassa ensilumen leijaillessa maahan. Syntymätodistukseen kotikunnaksi merkittiin Oripää.

Vanhempani erosivat ollessani 4-vuotias. Se on vaikuttanut paljon käsitykseeni siitä, miten jokaisella lapsella on oikeus tulla rakastetuksi ja hänen perheensä hyväksytyksi sellaisena kuin on. Minulla on ollut sellainen etuoikeus.

Vartuin pikkukunnan taajamassa, EU-jäsenyyttä kohti kulkevassa Suomessa. Neuvostoliiton ja Kekkosen ajat ovat minulle poliittista historiaa, mutta Koivisto, Viinasen ja Ahon huolestuneet katseet sekä lamaan syöksy taas jo aikuisten uutisista kuuntelemia yhteiskunnallisuuden häivähdyksiä.

Pärjäsin hyvin koulussa, olin reipas ja ahkera. Mutta tärkeimpänä eväänä repussa niiltä vuosilta ovat tänäänkin samat parhaimmat ystäväni sekä halu oppia – siis innostunut ote uuden äärellä. Nuorena kiinnityin seurakunnan toimintaan, toimin tukioppilaana ja lukiossa oppilaskunnan hallituksessa. Ylioppilaaksi kirjoitin keväällä 2002 ja talletin mieleen perhosenkepeän hetken siitä, kun kaikki oli yhtä aikaa valmista ja niin keskeneräistä – ihan kaikki vasta edessä.

En voi sanoa katuvani elämässäni paljon mitään, mutta se harmittaa, että en pitänyt välivuotta lukion jälkeen. Se etsikkoaika olisi tehnyt hyvää. Siksi minulle on aina ollut epämiellyttävää puhua siitä, miten nuoria pitäisi hoputtaa mahdollisimman nopeasti jatko-opintoihin. Kun tulin Vanhasen hallitukseen erityisavustajaksi, opettelin silti poliittisen mantran, jonka osaan yhä unissanikin: työuria on pidennettävä alusta, keskeltä ja lopusta.

Menin opiskelemaan Turun yliopistoon luokanopettajaksi. Rakastan lapsia ja heidän oivalluksiaan. Se kai minut sai suuntaamaan sinne opiskelemaan. Yhteiskunta ja humanismi kuitenkin kiinnostivat minua aina. Samoin media oli kiehtovaa – tein opintojen ohessa toimittajan ja tiedottajan hommia. Toiseksi pääaineeksi yliopistolla valikoitui mediatutkimus, josta tein lopputyöni. Tämä yhteiskunnallinen kiinnostus yhdistettynä opintotaustaani vaikuttanee paljon suhtautumiseeni median ja politiikan suhteisiin.

Kasvoin aikuisuuteen, jossa maailma oli auki niin matkustellen kuin internetin ansiosta. Jotenkin vahingossa minusta tuli siinä sivussa opiskelijapoliitikko. Liityin Keskustaan aikanaan ihmisten vuoksi. Ylevämpää olisi toki väittää kaiken johtuneen erinomaisesta aatteestamme. Mutta minä sytyin ihmisistä, tunnelmasta, kelpaamisen tunteesta ja naurusta. Keskustalaisuudessa  minua puhuttelivat alusta asti eniten koko Suomen asia ja sivistyksen merkityksen korostaminen.

Turun Keskustaopiskelijoiden uusien ilta järjestettiin ylioppilaskunnan saunalla. Sinne tulin, siihen joukkoon kiinnityin. Opiskelijapolitiikka sekä Varsinais-Suomen Keskustanuorten toiminta, sittemmin myös valtakunnallinen Keskustanuorten toiminta täyttivät kalenterini viikonloppuja myöten. Opin aatteesta enemmän ja oivalsin, miten kasvuympäristöni oli vaikuttanut puoluevalintaani luontevalla tavalla.

Sitten politiikasta tuli työ. Puolentoista vuoden aikana 2010-luvun taitteessa sain tehdä työtä neljän keskustalaisen ministerin kabineteissa. Tuo aika oli politiikan korkeakouluni. Opin ministeriöiden toiminnan, opin ennen kaikkea sen, miten erilaisin tavoin eri persoonat voivat tehdä poliitikon työtä ja jokainen myös menestyä omalla tavallaan.

Tuohon ajanjaksoon liittyy valintani Keskustan varapuheenjohtajaksi vuonna 2010. Olin 26-vuotias. Kokemus puoluekokouksesta on vertaansa vailla. Miten vähän ymmärsinkään siitä, mihin olin ryhtymässä! Ja miten täynnä intoa ja vilpitöntä halua maailmanmuutokseen olinkaan. Ja miten mahtava voima oli nuorkeskustalaisissa, joiden tuki valinnalleni oli korvaamaton.

Eduskuntaan tulin valittua Varsinais-Suomen vaalipiiristä keväällä 2011 Keskustan vaalitappion keskellä, 11 äänen erotuksella. Tuo kokemus on tärkeä osa kansanedustajuuttani. Opin, että demokratiassa jokainen ääni on aidosti merkitsevä. Yhtään kohtaamista ei kannata aliarvioida. Kasvattavaa oli myös aloittaa kansanedustajuus oppositiossa – mikään ei ollut itsestään selvää, mikään ei käynyt helposti. Valikoiduin sosiaali- ja terveysvaliokunnan jäseneksi ja se vaikutti myöhempään poliittiseen toimintaani paljon.

Polku johti ensin perhe- ja peruspalveluministerin ja seuraavalla hallituskaudella tiede- ja kulttuuriministerin tehtäviin. Vuonna 2020 sain puolueväeltä luottamuksen Keskustan puheenjohtajan tehtävään. Tämän jälkeen polku johti taas eteenpäin – valtiovarainministerin työhuoneeseen Senaatintorin laidalle.

Puolisoni Erkin kohtaaminen on ollut elämäni autuas käännekohta.
Olinhan aina toivonut omaa perhettä. En silti osannut yhtään kuvitella, millaista oikeasti on olla perhe ja vastuussa ihmisen elämästä. Se on vaativaa ja palkitsevampaa kuin mikään muu. Aarni ja Kaarlo olemassaolollaan asettavat asiat aina mittasuhteisiin. Lapsen kasvu on ihmeellistä ja samalla haikeaa. Joskus iltaisin miettii, että vihdoinkin tällekin kaaoksen päivälle tuli ilta. Ja seuraavassa hetkessä miettii, että eihän tämä ihana vaihe, jossa luetaan iltasatu sylikkäin, pääty vielä pitkään aikaan.

Olen yksi lenkki keskustalaisten vaikuttajien ketjussa. Moni ennen minua on raivannut tietä. Sen vuoksi minun on ollut mahdollista yhdistää työ ja perhe näissäkin tehtävissä – elää arvojeni mukaisesti ja poliittisia linjauksiamme todeksi.
Iloitsen siitä, että voin nyt omille pojilleni antaa saman kokemuksen sukupolvien ketjusta mummin läheisyyden kautta. Suunnistusrastit metsässä, kauppareissulta joka kerta ostettava jäätelö tai syliin nukahdetut päiväunet ovat muistoja, joita he saavat vaalia aikuisuudessaankin. Vuoden 2020 koronakevään aikana moni asia kirkastui entisestään. Päädyimme Turun vuosien jälkeen muuttamaan maalle, isäni suvun paikkaan. Nyt elämme monipaikkaista arkea.

Arkipäivät vietämme koko perhe pääkaupunkiseudulla ja kaiken mahdollisen vapaa-ajan maalla, luonnon lähellä. Molemmissa on hyvä olla. Tämä kahden kodin arki, kahden kotiseudun mielenmaisema tuntuu oikealta ratkaisulta. Maaseudun yhteisöllisyys ja siihen samalla sittenkin yhdistyvä oma rauha ovat jotain, jota tajusin kaivanneeni pitkään.

Pidän perinteistä, liputuspäivistä, hirsiseinistä ja suvun juhlista. Kuulun kirkkoon ja viehätyn juurista. Arvopohjaltani olen perinteinen, mutta uskon uudistamiseen ja ihmisoikeuksien jakamattomaan arvoon. Olen edistysmielinen, kuten Keskustakin on ollut kansanliikkeenä koko yli 100-vuotisen historiansa ajan.

Elämänasenteeni on ilo ja lähtökohtani myönteisyys. En ole koskaan joutunut kadottamaan sitä, edes menetysten keskellä. Se on suurin lahjani.

Silti kaipaan isääni, joka antoi tärkeimmän opetuksensa vasta muistotilaisuudessaan muutama vuosi sitten. Isän serkku piti muistopuheen. Hän kertoi, että muutama päivä ennen yllättävää poismenoaan isä oli soittanut puhelun serkulleen pakettiautonsa ratista. Poikkeuksellista oli se, että auto oli rikkoutumisen vuoksi ollut hinattavana ja isä kuorma-auton lavalla pakettiautollaan. Selkä ja ratti olivat oudosti menosuuntaa vasten. Isäni oli todennut nauraen, vuosikymmenten ammattiautoilijauran jälkeen: ”Tekeepä hyvää joskus vaihtaa näkökulmaa. Maailma näyttää näin päin aika erilaiselta.”
Niinpä. Joskus kannattaa vaihtaa näkökulmaa. Voi oppia uutta, voi löytää ennenkokematonta.

Tämän yritän elämässäni muistaa.