Synnyin vuonna 1983 marraskuisena iltana Loimaan aluesairaalassa ensilumen leijaillessa maahan. Syntymätodistukseen kotikunnaksi merkittiin Oripää.
Vanhempani erosivat ollessani 4-vuotias. Se on vaikuttanut paljon käsitykseeni siitä, miten jokaisella lapsella on oikeus tulla rakastetuksi ja hänen perheensä hyväksytyksi sellaisena kuin on. Minulla on ollut sellainen etuoikeus.
Vartuin pikkukunnan taajamassa, EU-jäsenyyttä kohti kulkevassa Suomessa. Neuvostoliiton ja Kekkosen ajat ovat minulle poliittista historiaa, mutta Koivisto, Viinasen ja Ahon huolestuneet katseet sekä lamaan syöksy taas jo aikuisten uutisista kuuntelemia yhteiskunnallisuuden häivähdyksiä.
Pärjäsin hyvin koulussa, olin reipas ja ahkera. Mutta tärkeimpänä eväänä repussa niiltä vuosilta ovat tänäänkin samat parhaimmat ystäväni sekä halu oppia – siis innostunut ote uuden äärellä. Nuorena kiinnityin seurakunnan toimintaan, toimin tukioppilaana ja lukiossa oppilaskunnan hallituksessa. Ylioppilaaksi kirjoitin keväällä 2002 ja talletin mieleen perhosenkepeän hetken siitä, kun kaikki oli yhtä aikaa valmista ja niin keskeneräistä – ihan kaikki vasta edessä.
En voi sanoa katuvani elämässäni paljon mitään, mutta se harmittaa, että en pitänyt välivuotta lukion jälkeen. Se etsikkoaika olisi tehnyt hyvää. Siksi minulle on aina ollut epämiellyttävää puhua siitä, miten nuoria pitäisi hoputtaa mahdollisimman nopeasti jatko-opintoihin. Kun tulin Vanhasen hallitukseen erityisavustajaksi, opettelin silti poliittisen mantran, jonka osaan yhä unissanikin: työuria on pidennettävä alusta, keskeltä ja lopusta.
Menin opiskelemaan Turun yliopistoon luokanopettajaksi. Rakastan lapsia ja heidän oivalluksiaan. Se kai minut sai suuntaamaan sinne opiskelemaan. Yhteiskunta ja humanismi kuitenkin kiinnostivat minua aina. Samoin media oli kiehtovaa – tein opintojen ohessa toimittajan ja tiedottajan hommia. Toiseksi pääaineeksi yliopistolla valikoitui mediatutkimus, josta tein lopputyöni. Tämä yhteiskunnallinen kiinnostus yhdistettynä opintotaustaani vaikuttanee paljon suhtautumiseeni median ja politiikan suhteisiin.
Kasvoin aikuisuuteen, jossa maailma oli auki niin matkustellen kuin internetin ansiosta. Jotenkin vahingossa minusta tuli siinä sivussa opiskelijapoliitikko. Liityin Keskustaan aikanaan ihmisten vuoksi. Ylevämpää olisi toki väittää kaiken johtuneen erinomaisesta aatteestamme. Mutta minä sytyin ihmisistä, tunnelmasta, kelpaamisen tunteesta ja naurusta. Keskustalaisuudessa minua puhuttelivat alusta asti eniten koko Suomen asia ja sivistyksen merkityksen korostaminen.
Turun Keskustaopiskelijoiden uusien ilta järjestettiin ylioppilaskunnan saunalla. Sinne tulin, siihen joukkoon kiinnityin. Opiskelijapolitiikka sekä Varsinais-Suomen Keskustanuorten toiminta, sittemmin myös valtakunnallinen Keskustanuorten toiminta täyttivät kalenterini viikonloppuja myöten. Opin aatteesta enemmän ja oivalsin, miten kasvuympäristöni oli vaikuttanut puoluevalintaani luontevalla tavalla.
Sitten politiikasta tuli työ. Puolentoista vuoden aikana 2010-luvun taitteessa sain tehdä työtä neljän keskustalaisen ministerin kabineteissa. Tuo aika oli politiikan korkeakouluni. Opin ministeriöiden toiminnan, opin ennen kaikkea sen, miten erilaisin tavoin eri persoonat voivat tehdä poliitikon työtä ja jokainen myös menestyä omalla tavallaan.
Tuohon ajanjaksoon liittyy valintani Keskustan varapuheenjohtajaksi vuonna 2010. Olin 26-vuotias. Kokemus puoluekokouksesta on vertaansa vailla. Miten vähän ymmärsinkään siitä, mihin olin ryhtymässä! Ja miten täynnä intoa ja vilpitöntä halua maailmanmuutokseen olinkaan. Ja miten mahtava voima oli nuorkeskustalaisissa, joiden tuki valinnalleni oli korvaamaton.