Lastensuojelun menneisyys – entä tulevaisuus?
Seminaari 7.4.2016
Annika Saarikko

Arvoisa seminaariyleisö!

Suomi, kuten muutkin kansakunnat mielellään kertovat sukupolvelta toiselle legendoja suurmiehistä, voitetuista sodista ja urheilukilpailuista, kansakuntaa eheyttäneistä yhteisistä ponnistuksista ja ratkaisevista päätöksistä. Sodan jälkeinen jälleenrakentamisen aika on meille erityisen tärkeä. Pieni, köyhä maa, rakensi hyvinvointiyhteiskunnan. Valoisia asioita, elähdyttäviä hetkiä ja ylpeyden aiheita. Niistä me puhumme, tietysti. Ja muistelemme lapsuuden kesiä, jolloin aina paistoi aurinko.

Huomattavasti vähemmän mieluisaa on lausua ääneen niitä asioita, jossa me epäonnistuimme. Niitä mielellään peittelemme. Me salailemme, vaikenemme, ohitamme. Kannamme häpeää ja haluamme unohtaa. Puhumme teoista, mutta emme laisinkaan mielellämme tekemättä jättämisistä.

Vaikeneminen ei kuitenkaan muuta historiaa muuksi. Ei pienennä pahuuden määrää, ei väistä epäonnistumisten vastuuta. Päinvastoin. Oikeastaan vaikeneminen vain vahvistaa riskiä siitä, että hyväksymme tässä ajassa tapahtuvat vääryydet. Siksi on arvokasta, äärimmäisen arvokasta, että sosiaali- ja terveysministeriön tilauksesta on nyt julkistettu raportti siitä, mistä emme voi olla ylpeitä – mutta mikä meidän silti on kohdattava.

Lausun arvostavan kiitoksen silloiselle peruspalveluministeri Maria Guzeninalle, joka käsittääkseni joidenkin tahojen vastusteluista huolimatta halusi käynnistää Suomessa tutkimuksen lastensuojelun sijaishuolloin epäkohdista ja kaltoinkohtelusta menneinä vuosikymmeninä. Päätös oli rohkea ja sen pontimena toimivat oletettavasti vastaavat Ruotsissa tehdyt selvitykset. Tiedustellessani nyt muutama päivä sitten silloisen ministerin muistikuvia tutkimuksen tilaamiseen johtaneista ajatuksista, Guzenina korosti:

”Valtio ja viranomaiset eivät voi kääntää selkäänsä menneisyydelleen ja vedota esimerkiksi taannoin vallitsevaan ajan henkeen, kun kyse on selkeistä ihmisoikeusloukkauksista. Lastensuojelun piiriin päätyneet lapset olivat ja ovat erityisen heikossa asemassa ja yhteiskunnalla on erityinen velvollisuus suojella heitä.”

Olen samaa mieltä. Ihmisarvoon sattuvat kaltoinkohtelut eivät selity menneen maailman kasvatusmetodeilla, tuolloisella tietämättömyydellä tai vain ajan kulumisella tässä välissä. Kaltoinkohtelu, joka vahingoittaa henkisesti tai fyysisesti on aina tuomittavaa.

Hyvät kuulijat,

Tämän raportin lukeminen ottaa koville. Sen viesti on vakava ja äärimmäisen järkyttävä. Muutaman kertomussitaatin jälkeen piti aina tovin tuijotella ikkunasta ulos. Sulatella sanoja riveiltä pala kerrallaan. Kirpeitä kirjaimia, lamaannuttavia lauseita. Tunsin raivoa, tunsin sääliä, tunsin tuskaa. ”Voiko ihminen todella tehdä näin toiselleen”, huomasin kysyväni itseltäni yhä uudelleen ja uudelleen. Raportin lukeminen sukeltaa ihmismielen pimeimpiin syövereihin ja sanoittaa pahuuden teot todeksi, lapsen silmin koettuna.

Tätä selvitystyötä varten haastateltiin 300 vapaaehtoista jotka olivat sijoitettuina kotinsa ulkopuolelle, pääasiassa 1950- ja 60-luvuilla. Tutkimus on kooste näiden haastattelujen keskeisistä sisällöistä. Annan suuren arvon jokaiselle oman kertomuksensa avanneelle, kaltoin kohtelua kokeneelle menneiden vuosikymmenten lapselle ja nuorelle. Ymmärrän myös erittäin hyvin heitä, jotka eivät kokemaansa rohkaistuneet kertomaan. Nämä haastatellut antavat ääänensä myös lukuisille heille, jotka eivät enää ole täällä kertomassa tarinaansa. Vapaaehtoinen ilmoittautumisenne osaksi tätä tutkimustyötä ansaitsee lämpimän kiitoksen ja kaikkien meidän kunnioituksemme. Ilman niitä tämä työ ei olisi ollut mahdollista.

Haluan lausua suuret kiitokseni valtiovallan puolesta myös tutkimuksen toteuttaneelle Jyväskylän yliopiston monitieteiselle tutkimusryhmälle. Tutkimus on erittäin ansiokas, laaja ja korkeatasoinen. Vaikeaa aihetta on pystytty käsittelemään herkkyydellä ja haastateltuja suuresti kunnioittaen. Tutkijan ääni ei pyri pysymään kliinisesti etäällä vaan kuulu raportissa vahvasi, hyvä niin. Uskon, että työ ei myöskään tutkijoille ollut henkisesti helppo.

Hyvät kuulijat,

Selvitys osoittaa, että kaltoinkohtelua sen kaikissa muodoissa tapahtui niin laitossijoituksissa kuin perhesijoituksissa, jokaisella vuosikymmenellä. Syyttävä sormi ei siis osoita minkään sijoitusmuodon ylle kategorisesti. Tutkimus kartoittaa myös uskottavasti eri kaltoinkohtelun tyypit. Kaltoinkohdeltujen lukumäärää tai prosenttiosuuksia ei tutkimus kerro, eikä se ole ollut tämän selvityksen tavoitekaan.

Samalla on hyvä muistaa, että vaikka tutkimustulokset lastensuojelun sijaishuollon epäkohdista ovat laajamittaisia ja vakavia, ne eivät kuitenkaan ole lastensuojelun koko todellisuus. Ei menneisyydessä, ei tänään. Tutkimus on kuvaus vakavimmista epäonnistumisista. Sen toimeksiantoon ei kuulunutkaan kertoa sitä kaikkea hyvää, jossa olemme onnistuneet yhteiskuntana. Kuitenkin myös tästä tutkimustyöstä kävi ilmi, että suomalaisen lastensuojelun historia pitää sisällään myös paljon onnistumisia; lapsia, joiden elämä on aikuisena raiteillaan juuri lastensuojelun ja sijaishuollon ansiosta.

Yksi onnistumiseksi laskettava asia on myös se, että tutkimuksen aikarajauksen vuoden 1983 jälkeen lastensuojelulakia on uudistettu kaksi kertaa ja sen lisäksi on laadittu laatusuosituksia ja vaikutuskampanjoita. Hyvä on myös huomata, että valtaisa enemmistö lasten kanssa lastensuojelun piirissä työskentelevistä aikuisista noudattaa toimintansa ohjenuoranaan tinkimättömästi ja herkkyydellä pyrkimystä lapsen parhaaseen.

Tuntuu lohdulliselta, että synkkyyden keskeltä myös tästä tutkimuksesta välähtää aika ajoin ilo pintaan. On kertomuksia, jossa lapsi on kohdannut yhden turvallisen aikuisen. Yhden, mutta sekin on riittänyt, muuttanut melkein kaiken. Huomaan sitä lukiessani myös ajattelevani haastateltavien elämää tänään, keväässä 2016. Jokaisen tutkimuksessa haastatellun kertomus on omalla tavallaan selviytymistarina. Vaikeista lähtökohdista huolimatta elämä on kannatellut jokaista sen verran, että on löytynyt voimaa ja osaamista ottaa yhteyttä kertoakseen tarinansa.

Hyvät seminaarin osanottajat

Hallitus on tekemässä historiallisen suurta panostusta, vaikeiden leikkauspäätös ja talouden kurituksen keskellä, 40 miljoonan euron lisäsatsausta lasten ja perhepalveluiden muuttamiseen. Tällä kärkihankkeella, muutosohjelmalla pyrimme rakentamaan perheiden ympärillä olevan palvelut aivan uuteen asentoon: palveluiksi jotka ovat läsnä tavallisessa arjessa ja tavoittavat kaikki niitä tarvitsevat. Kotipalvelu halutaan tuoda yhä useamman perheen ulottuville, siihen hallitus on suunnannut vielä erillisen 10 miljoonan euron lisäpanostuksen.

Matalan kynnyksen palvelut vahvistavat vanhemmuutta ja tavoittavat perheet ennen kuin voimat loppuvat kokonaan ja joudutaan siirtymään raskaisiin ja kalliisiin korjaaviin toimenpiteisiin, joita esimerkiksi lasten sijaishuolto on kuten kaikki tiedetty. Lastensuojelun uudistamistyö on kuitenkin myös osa kärkihankkeen työtä.

Haluan kiinnittää huomionne siihen, että muutosohjelman piiriin kuuluu lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta kirjatun lain uudistaminen vastaamaan tämän päivän tilanteita. Selvää on että vaikka onnistuisimme kärkihankkeen tavoitteissa vähentää lastensuojelun ja sen sijaishuollon tarvetta, aina tulee olemaan perheitä, joiden omat voimat eivät riitä.

Tässä kaikessa kehitystyössä haluamme vahvistaa kokemusasiantuntijuutta ja juuri parhaillaan hankkeen ohjausryhmä selvittää, miten tuota asiaa parhaiden tuntevien lasten ja nuorten ääntä voitaisiin vahvistaa järjestelmällisellä tavalla. Koen myös, että tämä selvitys on osa kokemusasiantuntijuuden vahvistamista.

Mutta nämä toimet tai miljoonat eivät yksin riitä. Yksi tutkimuksen pääviesteistä on se, ettei kaltoin kohdeltujen lasten hätää ja huolta kuultu. Onnistuneen lastensuojelutyön ytimessä on lapsen kuuleminen ja käytännössä myös sijaishuollon palvelujen, niin laitosten kuin perhesijoitustenkin säännönmukainen valvonta. Lapsella on näissä tilanteessa oltava oikeasti mahdollisuus kertoa luottamuksellisesti näkemyksensä, ja ne tulee ottaa huomioon häntä koskevia päätöksiä tehtäessä. Lasta ei siis pidä vain kuulla, vaan kuunnella.

Lapselle on myös kerrottava mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti häntä koskevista asioista. Monissa tutkimuksen siteeraamissa kertomuksissa korostui huoli ja turvattomuus, joka kytkeytyi siihen, että lapselle ei kerrottu, mitä tapahtuu seuraavaksi ja miksi. Lapsella on oikeus tietää ja oikeus tulla kohdelluksi johdonmukaisesti.
Tämä asia ei ole yksiselitteisesti kunnossa vuoden 2016 Suomessakaan. Meidän on huolehdittava siitä, että sijaishuoltopaikkojen valvonta on säännöllistä ja tehokasta ja sen tulee mahdollistaa lasten kohtaaminen ja kuuleminen. Tässä on parantamisen varaa.

Sote-palvelujen valvonta kohtaa muutoksia palveluiden rakenteen ohella tässä isossa sote-reformissa. Tämä selvitys on hyvä muistutus siitä, että yhtä vakavasti kuin otamme palvelujen uudistamisen, yhtä vakavasti on suhtauduttava niiden valvontaan ja kansalaisten perusoikeuksien toteutumiseen palvelujen piirissä. Lastensuojelu ei ole tästä ainut palvelusektori.

Pitäisin tärkeänä myös, että kykenisimme säännöllisesti ja organisoidusti selvittämään kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten näkemyksiä saamastaan kohtelusta ja omasta hyvinvoinnistaan. Ei vain vuosikymmenten jälkeen, vaan ajantasaisesti. Näin tietopohjamme vahvistuisi johdonmukaisesti ja ajantasaisesti. Se taas ohjaisi palvelujen kehittämisen suuntaa ja nostaisi esiin onnistumisia sekä epäkohtia niin yksilön kuin järjestelmän osalta.

Raportin ansiokkaista suosituksista haluan nostaa esiin vielä myös perhesuhteiden vaalimisen merkityksen. Yhteydenpidon kaipuu ja huoli biologisiin vanhempiin ja sisarusten vuorovaikutuksen vahvistaminen nousivat esiin useissa muistoissa. Ne lapsen elämään jatkuvuutta ja pohjaa. Tämä vahva viesti on tärkeää huomioida lastensuojelun viranomaisratkaisuissa, jossa pohditaan tapaamisoikeuksia tai sisarusten sijoittamista.

Hyvät seminaarin osanottajat,

viimeisimmäksi ajatukseksi osaltani haluan jättää mieleenne raportin erään sitaatin, joka kuvaili kehittämisehdotuksia lastensuojeluun ja ohjeisti henkilöstön toimintaa. Siinä todettiin näin:

”Kun ihminen otetaan töihin sinne, niin ei pelkästään se, että mikä se on koulutukseltaan vaan siinä pitäis olla joku semmonen, siinä pitäs olla niin taitava ja viisas ihminen, jolla on teipit pois tuntosarvista… Siinä kohtaa sen jo pitäs läpästä tietty semmonen arvomaailmatesti, ihmisarvon, ihmisoikeuksien, lapsen oikeuksien, tämmönen tavallaan. Että se ammattitaitoon yhdistyis semmonen sydämen asenne siihen työhön.”

Teipit pois tuntosarvista. Siinä ohje. Meille jokaiselle. Kiitos arvokkaasta tutkimustyöstä.