Suomenmaan blogi 16.4.
Satavuotias Suomi-neito sai 50 139 uutta lasta helmoihinsa.
Luvun historiallinen pienuus on läpitunkenut tietoisuuteemme. Vain nälkävuosina 1860-luvulla lapsia syntyi yhtä vähän, vielä 2010-luvun alussa syntyi 10 000 enemmän kuin nyt. Ja suuret ikäluokat – heitä syntyi tuplasti viime vuoden vauvoihin verrattuna.
Päättäjinä kannamme huolta, suorastaan voivottelemme näiden lukujen seurauksena kasvavaa kestävyysvajetta. Murehdimme talouden kantokykyä, heikkoa huoltosuhdetta ja harmaata Suomea.
Suomalaiselle perheelle kertomus vähälapsisesta isänmaasta kehystyy toisin. On arkisia esteitä, miksi perhe jää perustamatta. Sitä ei haluta, ei uskalleta. Se ei tunnu oikea-aikaiselta, ei houkuttelevalta.
Esteitä tuntuu olevan ylitettävänä vähintään samankokoinen röykkiö kuin kevätloskasta kuoriutunut kolmevuotias jättää kurahousuja ja haalareita kasaan eteiseen lattialle.
Elämä on liian epävarmaa, jotta uskaltaisi ottaa vastuuta uudesta elämästä. Lapsiperhearjen maine kuulostaa liiaksi kaupan käytäviltä kaikuvilta äitien ja isien tiuskahduksilta ja rääkyviltä tahtoikäisiltä. Puhumattakaan vauvavuodesta – sen jos läpäisee kaikkien niiden vauvalehden palstojen standardien mukaisesti, voisi olla iivoniskasia ja pärmäkoskia juhlitumpi sankari.
Syytä heikentyneeseen syntyvyyteen voi etsiä myös toisaalta. Pienituloisten osuus nuorista miehistä on 2000-luvulla kolminkertaistunut, kun samaan aikaan naisten pienituloisuus on ollut laskussa. Miesten heikompi koulutus johtaa heikentyneeseen mahdollisuuteen työllistyä ja sitä kautta pienituloisuuteen.
Muun muassa valtiovarainministeriön kansliapäällikkö Martti Hetemäki on kiinnittänyt huomiota siihen, että 25-34-vuotiaiden eli parhaassa perheenperustamisiässä olevien miesten työllisyysaste on laskenut samaa tahtia syntyvyyden kanssa. Suuri joukko suomalaisia on syrjäytymisvaarassa samassa ikävaiheessa, kun perheen perustaminen olisi ajankohtaista.
Näihin kysymyksiin ei ole patenttiratkaisuja, mutta vastauksia pitää ainakin yrittää etsiä esimerkiksi kouluttautumisen lisäämisestä ja työllistymisen täsmätoimista.
Ja sitten on heitä, joiden toiveet lapsesta eivät käy todeksi. Toive voi olla niin hauras, että siitä tohtii puhua korkeintaan kuiskaamalla.
Vain noin 50 000 miestä tuli viime vuonna isäksi. Ensimmäisen kerran, uudelleen, viimeisen kerran. Jostain tuli isä tietämättään.
TELAn Suvi-Anne Siimes (Talouselämä 10/2018) muistutti osuvasti siitä, että meillä ei ole yhteiskunnassamme tapaa, jolla mies voisi puhua siitä, että kaipaa lasta ja perhettä. Olen samaa mieltä Siimeksen kanssa: myös miesten puheelle ja toiveille on oltava tilaa. Puhe perheestä ei kuulu vain naisille.
Siitä huolimatta, että perhevapaiden kokonaisuuden uudistamisessa emme edenneet, tarve isyyden roolin vahvistamisesta yhteiskunnassamme ei ole hävinnyt mihinkään. Sen ainut arvo ei ole vain siinä, että isien hoivavastuun myötä tasoitamme naisten tietä työelämässä. Sillä on itseisarvo niin miehen kuin ennen kaikkea lapsen kannalta.
Lapsen oikeus yhteiseen aikaan molempien vanhempiensa kanssa ei koske vain vauvavuotta. Iloitsen siitä, että oikeusministeriössä valmisteltu laki lapsen huolto- ja tapaamisoikeudesta tunnistaa ensi kerran lain tasolla vuoroviikkoasumisen lapsen todellisuutena. Tämän linjauksen tueksi käymme parhaillaan läpi lain muita esteitä, jotka tekevät kahden kodin arjen kömpelöksi. Moni eroperhe tuntee säädöt koulukyydeistä ja lapsilisistä.
Isyys ei ole vain vahtivuoro tai tasajako vanhempainvapaata. Se on etuoikeus ja velvollisuus. Ja yhtäläinen elämänmittainen matka kuin äitiys. Isänä olemiselle on annettava tilaa – ja meidän naisten on annettava se.
Jos kääntäisimme puheen isyydestä yhä suuremmaksi ylpeydeksi ja muistaisimme palveluärjestelmässämme odottavan äidin lisäksi vielä enemmän isäksikin tulevaa, syntyvyysluvutkin voisivat olla toisenlaisia.
Omassa lapsuudessani 80-luvun Suomessa harva mies vaihtoi vaippoja ja synnytyssaleissa ei isiä näkynyt. Nyt Suomi on tässä suhteessa parempi paikka. Siitä voi olla ylpeä.
Pääsiäisen pyhinä luin kollegani Jani Toivolan koskettavan kuvauksen omasta vanhemmuudestaan. Toivolan tarina isäksi tulemisesta on poikkeuksellinen, mutta tarina vanhemmuudesta kipuineen tuttu ja tavallinen. Se, että tarinan kertoo mies, taas on yhä harvinaista.
Kirja tytölleni muistuttaa siitä, miten ”Hellyys ja herkkyys saavat jatkuvasti enemmän tilaa myös miehen elämässä”.
Kuva miehestä, joka jonka ainoa tehtävä on tuoda leipä pöytään vaikka pää kainalossa tuntuu Toivolan mukaan tässä ajassa katsottuna hurjalta ja surulliselta. Niin minustakin.
Menneiden sukupolvien isä-kertomukset voivat olla karuja. Monet omatkin ikätoverit kertaavat kurjia kokemuksia isästä, joka ei osannut olla läsnä tai jonka puutteet tai virheet tekivät varjon koko perheen elämään.
Onneksi kuva saa muuttua ja on jo muuttunut. Vaikka moderni aika vaatii mieheltä paljon, se myös vastaavasti antaa paljon. Tärkeintä on kokea, että omine puutteineenkin kelpaa isänä, vanhempana ja kasvattajana. Ja että ylipäätään ottaen saisi kuulla jonkun kutsuvan kirkkaalla äänellä: ”Isä”.
