Kirjoitus julkaistu Kalevan Puheenvuoro-kolumnina 29.9.2018
Tasa-arvo toistuu juhlapuheissa, mutta asenteissamme jokin haraa muutosta vastaan. Sukupuolten tasa-arvon toteutuminen vaatii tekoja.
Pohjoismaisten hyvinvointiyhteiskuntien suurin riski ja mahdollisuus kytee tähänastisissa tasa-arvosaavutuksissa ja periaatteen tasolla tehdyissä sitoumuksissa. Niistä voi syystä olla ylpeä, mutta samalla ne voivat laiskistaa. Pitääkö vielä muka ponnistella? Mitä ne naiset nyt vielä haluavat?
Islannin sosiaali- ja tasa-arvoministeri Ásmundur Einar Daðason vieraili Suomessa tällä viikolla. Keskustelimme islantilaisten sekä suomalaisten työmarkkinatoimijoiden ja asiantuntijoiden kanssa. Islannissa on uskallettu, haluttu ja ponnisteltu.
Säännöllisen työajan keskimääräisten ansioiden ero miesten ja naisten välillä on Islannissa 16,3 prosenttia ja Suomessa runsas 17 prosenttia (Eurostat 2016). Kummassakin maassa on sitkeä ja pitkäkestoinen sukupuolten välinen palkkaero – suurempi kuin muissa Pohjoismaissa.
Tämän vuoden alussa Islannissa tuli voimaan uudistettu tasa-arvoa ja samapalkkasertifikaattia koskeva laki. Uudistuksen taustalla on vahva palkka-avoimuuden kulttuuri, missä tunnistamme ison eron Suomeen.
Uudessa laissa säädetään samapalkkaisuussertifikaatista, joka ottaa mielenkiintoisella tavalla oppia ja mallia laatustandardeista. Tuotekehityksessä ja työturvallisuudessa on jo pitkään käytetty laatustandardeja, joissa asetetaan tuotteelle ja turvallisuudelle tietyt laatukriteerit eli standardit.
Islannin samapalkkamallissa vähintään 25 työntekijän työnantajan on kehitettävä palkkajärjestelmänsä vastaamaan laissa asetettua samapalkkaisuusstandardia. Standardi pyrkii takaamaan samasta ja samanarvoisesta työstä saman palkan miehille ja naisille. Jollei työnantaja toimi standardin mukaisesti, laiminlyönnistä voidaan määrätä sakot.
Tuoreen uudistuksen vaikutuksia ei vielä voida mitata, mutta islantilaiset ovat optimistisia.
Yksi palkkoihin vaikuttava asia on vanhempainvapaiden jakautuminen. Naisten rooli ensisijaisina hoivaajina ja perhevapaiden pitäjinä vaikuttaa naisten työmarkkina-asemaan. Vaikutukset näkyvät muun muassa määräaikaisina työsuhteina, urakehityksen hidastumisena ja lainvastaisena raskaussyrjintänä.
Toki perhevapaita pitää jakaa muistakin syistä. Perhevapaiden ydin on lapsi ja hänen oikeutensa yhteiseen aikaan molempien vanhempiensa kanssa.
On isien oikeus ja velvollisuus hoitaa omia lapsiaan. Harva, tuskin kukaan isä katuu lapsen kanssa kotona vietettyä aikaa. Isien pitämät hoivavapaat vahvistavat isän ja lapsen suhdetta. Lastaan kotona hoitava isä hoitaa myös kotia enemmän. Tällä on hyviä vaikutuksia puolestaan vanhempien suhteeseen, kotityöt kun tutkitusti aiheuttavat paljon närää pariskuntien elämässä.
Islanti toteutti jo vajaat parikymmentä vuotta sitten mittavan perhevapaareformin, jossa kumpikin vanhempi sai oman korvamerkityn kolmen kuukauden kiintiönsä sekä yhteisesti jaettavaksi vielä kolme kuukautta. Korvamerkittyjä osuuksia ei voi siirtää toiselle vanhemmalle.
Tulokset ovat olleet selvät: Islannissa isät käyttävät oman korvamerkityn perhevapaansa yli 90-prosenttisesti. Tämä on johtanut kotitöiden jakamiseen tasaisemmin ja naisten osuuden kasvamiseen työelämässä.
Islantilainen malli on myös joustavampi kuin meidän; perhevapaan voi keskeyttää esimerkiksi lyhyitä työkeikkoja varten.
Mitä voimme oppia Islannin esimerkistä? Perhevapaajärjestelmästä ainakin sen, että lait todella muuttavat asenteita, jotka muuttuvat käyttäytymisen muutoksiksi. Toisaalta voimme oppia sen, että kun tahtoa on, ratkaisu löytyy. Tästä on Islannin samapalkkaisuussertifikaatti hyvä esimerkki.
Palkkaeron kurominen on nykymenetelmillä tuskallisen hidasta. Tällä menolla saavutamme palkkatasa-arvon vuoden 2100 kieppeillä. Jokainen ymmärtää, että tämä ei käy. Tasa-arvon mallimaana itseään pitävän Suomen on nostettava rimaa korkeammalle.
