(Julkaistu Suomenmaan blogissa 9.5.2016)

Suomessa käytännössä kaikki perhepoliittinen keskustelu käydään näköjään kotihoidontuen ympärillä. Taas kerran ruletti pyörii.

Toisille sen hävittäminen perheiden valintakartalta tuntuu olevan tavoite hinnalla millä hyvänsä – ja varsin ideologinen kysymys, jota perustellaan naisten työllisyysasteella. Toisaalla taas yhdeksän kymmenestä suomalaisperheestä hyödyntää etuutta. Enemmistö tukea hyödyntäneistä käyttää sitä vain alle 2-vuotiaan lapsen kanssa.

Hallituskumppanimme kokoomuksen ministereiden parin päivän takainen ulostulo soitti sisällöltään samaa vanhaa kappaletta. Kotihoidontuesta on päästävä eroon. Silmiinpistävää oli, että tiedotteessa ei lapsista tai perheen valinnanvapauden arvosta puhuttu mitään. Ei myöskään siitä, mitä kotihoidontuen leikkaus todellisuudessa maksaisi kuntien kasvavina päivähoitokustannuksina. Sama virsi veisattiin jo viime vaalikaudella, kokoomuksen pääministerikaudella. Leikkausta ei kuitenkaan toteutettu. Sipilän hallituksenkaan ohjelmaan sellaista ei sisällytetty.

Kokoomus puhuu äidin oikeudesta parempaan työelämään. Itse puhuisin mieluummin äidin ja isän oikeudesta omiin valintoihin, omannäköisen elämän ainespuiden turvaamisesta. Siihen kuuluu hyvä työelämä, mutta myös paljon muuta.

Kotihoidontuelle jääminen on perheeltä valinta. Se on taloudellinen valinta, se on käytännön valinta. Se voi olla myös arvovalinta. Valinta, jossa lapset menevät työn ja paremman toimeentulon edelle. Ja tämä viimeisin tekee aiheesta tavattoman hankalan keskusteltavaksi. Että missä lapsen oikeastaan kuuluisi olla – kotona vai päivähoidossa? Leimakirveiden heittely tässä ”minä olen paras äiti” -viidakossa on puistattavaa. Se on ollut oman äitiyteni vaikein kohta – tajuta, että valitsipa miten tahansa, aina joku voi heittää vertailukohdan pöytään ja kyseenalaistaa, olemmeko toimineet oikein.

32-vuotiaana puolitoistavuotiaan pojan äitinä elämänpiiriini kuuluu niin monia muitakin lapsiperheitä, että uskallan sanoa nähneeni arkiesimerkein toteutuneena käytännössä koko suomalaisen perhepolitiikan kirjon. On perheitä, jossa lapsi on mennyt päiväkotiin alle vuoden ikäisenä ja äiti on saanut palata työhön helpottuneena. On okei sanoa, että kotiäitiys ei innosta. Se ei sovi kaikille.

Sitten on perheitä, jossa tiukan taloudenkin kustannuksella pienet, tihein välein syntyneet lapset on päätetty hoitaa kotona. Remontti saa odottaa ja reissuihin etelän rannoille ei niin vaan lähdetä, mutta kaikkien jaksamisen kannalta on parempi, että toinen vanhemmista on kotona. Ja kyllä, se toinen on usein äiti, esimerkiksi siksi, että isän palkka on parempi. Tähän pitää puuttua.

Sitten on perheitä, jossa äiti sekä isä ovat olleet vuorotellen muutaman kuukauden kotihoidontuella kotona lapsen kanssa ja sitten on palattu töihin joustavan hoitorahan turvin osa-aikaisesti. On myös perheitä, jossa kotihoidontuella olevalla ei ole työpaikkaa, mihin palata. Tai sitten on työpaikka, joka vie mehut niin totaalisesti, että sen yhdistäminen pienten lasten arkirumbaan tuntuu liian mahdottomalta. Sitten on isiä, jotka haluaisivat jäädä kotiin yksivuotiaan taaperonsa kanssa, mutta työpaikka ei siinä tue. Tähän viimeisimpään meidän pitäisi puuttua kaikkein voimakkaimmin; varmistaa, että isyyden ja työn yhdistäminen on normaalia, luontevaa ja kannustettavaa jokaisen työnantajan mielestä. Tästä voisi työmarkkinajärjestöt vaikka ensi alkuun tempaista näyttävästi.

Minusta ei ole sanomaan, että joku näistä perheiden arjen tavoista olisi väärä. Parempi äiti, huonompi äiti – toimiva malli, sallittu malli, kielletty malli? Eikö tästä järjestelmän moninaisuudesta pitäisi olla valtavan ylpeä?

Ministeri Grahn-Laasosen ja Toivakan kannanotto sisälsi myös ehdotuksen vanhempainvapaakauden pidentämisestä. Siihen voi ilolla yhtyä. Jos se kyettäisiin toteuttamaan, ilman muuta kotihoidontuen järjestelmää voisi muokata ja rajoittaa. On nimittäin selvää, että ansiosidonnaisesti korvattu vanhempainvapaa on perheiden näkökulmasta huomattavasti parempi etuisuus.

Vanhempainvapaan pidennykseen voisi osoittaa isille. On selvää, että ansiosidonnainen etuus kannustaisi isiä paremmin jäämään kotiin kuin kotihoidontuki. Pitäisin harkinnan arvoisena myös pienen lapsen vanhempien yhteisen ajan kasvattamista – siis yhtäaikaisen vanhempainvapaan laajentamista.

Vanhempainvapaajärjestelmän uudistamista on Suomessa laajamittaisesti selvitetty viimeksi Kiviniemen hallituksen aikana. Tuolloin arvioitiin eri mallien vaikutuksia, aina 6+6+6 -kiintiömallista lähtien. Tuon laajan selvityksen jälkeen vanhempainvapaajärjestelmää on päivitetty kahdesti – ja varsin ansiokkaasti. Kataisen hallituksen ansioksi laskettakoon joustavan hoitorahan vahvistaminen osa-aikaisen kotonaolon ja työn yhdistämisessä sekä isille kiintiöitetyn vanhempainvapaakauden pidentäminen.

Suuri vanhempainvapaareformi antaa kuitenkin odotuttaa itseään. Syy on selkeä: raha. Tähänastiset esitykset – mukaan lukien kokoomuksen ministereiden avaus -tarkoittavat merkittävää lisäkustannusta. Näinä talousaikoina, kun kaikesta on lähinnä säästetty, ei sellaiseen ole ollut mahdollisuutta. Sen sijaan SAK:n tekemä esitys vanhempainvapaauudistuksesta sisälsi raikkaita elementtejä ja pyrki kohtuullisiin lisäkustannuksiin. On ansiokasta, että ammattiyhdistysliike pohtii työntekijöiden parhaaksi myös elämän ruuhkavuosiaan elävien asioita.

Tämän hallituksen panos vanhemmuuden tueksi on iso rahallinen satsaus perheiden palveluiden uudistamiseksi ennaltaehkäisevään suuntaan sekä työelämän tueksi rakennettu kertakorvausmalli äidin työnantajalle raskaudesta koituvien kulujen korvaamiseen. Lisäksi uudistetaan erotilanteisiin liittyvä huolto- ja tapaamisoikeuden lainsäädäntö, kehitetään perheystävällistä työelämää ja perhehoitoa lastensuojelun yhtenä muotona. Ei huono saldo sekään.

Ja niin vielä. Mitä tulee kokoomuksen kansanedustajien suunnalta esitettyihin vaatimuksiin päivähoitomaksujen korotuksen perumisesta – ilman muuta päivähoidon säästöjen rakennetta voidaan tarkastella uusiksi. Pallo on kokoomuksen ministeri Grahn-Laasosella, jonka tonttiin päivähoito kuuluu.