Kysyt keneltä tahansa, terveys – omien ja läheisten – pääsee listan kärkisijoille. Ykköspaikan terveys saa ainakin heiltä, jotka ovat kokeneet vakavan sairauden tai eläneet hyvinvointinsa kanssa pitkään kaltevalla pinnalla.
Yhteiskunnan visiota ei voi arvioida pohtimatta ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin tulevaisuutta. Totutummin yhdistämme tämän viime vuosien keskustelun koulimana kirjainyhdistelmään SoTe. Olemme värkänneet päämme puhki rakenteita. Se on tärkeää, mutta sitäkin kipeämmin muutosta kaivataan palveluiden sisältöihin ja aitoon hyvinvoinnin edistämiseen eli ennaltaehkäisyyn.
Poliittisissa puheissa, strategioissa ja tavoitelistoissa ennaltaehkäisy korostuu painokkain sanakääntein. Todellisuudessa emme ole tähän kyenneet, emme ainakaan riittävästi. Tulevaisuuden Suomessa sanoista on tultava tässä suhteessa tekoja. Liikkuminen ja terveet elämäntavat nousevat arvoonsa.
Kansakuntamme varat eivät riitä nykyiseen systeemiin, jossa ennen muuta hoidetaan sairauksia, eikä niinkään ylläpidetä hyvää kokemusta terveydestä ja toisaalta myös osallisuudesta. On ymmärrettävä, että ihmisten hyvinvointi edellyttää sosiaali- ja terveyspoliittisen näkökulman huomioimista kaikessa päätöksenteossa.
Terveys on maapallon ihmisiä erottava tekijä, sairaudet taas yhdistävä. Laajentuneet liikkuvuuden mahdollisuudet ja globaali elämäntapamme altistavat virusten ja tarttuvien sairauksien ennennäkemättömän nopeaan leviämiseen. Maailma käy pienemmäksi. Tämä on todellinen riski, mutta myös kysymys, joka kytkeytyy ihmisten kokemukseen turvallisuudesta.
Entä sitten se meitä erottava terveys? Samalla kun vauraissa hyvinvointivaltioissa Euroopassa valmistaudutaan elämään satavuotiaiksi, maailman köyhimmissä maissa eliniänodote jää monta vuosikymmentä alemmaksi. Toisille siis elämä on tarjolla tuplana, kuin kaksinkertaisena matkana. Tämä tulee merkittävästi myös muuttamaan käsitystämme ihmisen elinkaaresta, myös historian valossa. Elämme kaksinverroin sen matkan kuin mitä suomalaiset sata vuotta sitten.
Täällä, missä eliniänodote on kohonnut vuodesta toiseen, saamme kiittää neljän sukupolven Suomesta esimerkiksi lääkkeiden ja teknologian kehitystä, suotuisia ympäristötekijöitä ja yhä turvallisempaa työelämää. Samalla on hyvä huomata, että yhä pidempään elävät kansalaiset muuttavat yhteiskunnan rakenteita – eläkeikä ei ole enää suora synonyymi vanhuudelle, vaan työelämän päättyessä edessä voi olla monta vuosikymmentä hyvää ja toimeliasta elämää. Enää ei voida ajatella niin, että ikäihmiset ovat jotakin, joka voi jäädä syrjään. Väestöpyramidin muoto edellyttää sitä, että kaikki pidetään mukana aktiivisina toimijoina mahdollisimman pitkään. Tämän ei tarvitse tarkoittaa ansiotyötä, vaan laajasti ymmärrettynä yhteisöllisyyden ja vapaaehtoisuuden hyödyntämistä.
Toisaalta elämänkaaren muutkin vaiheet ovat muuttuneet. Esimerkiksi synnyttäjien keski-ikä on noussut huomattavasti ja siten käsitys nuoruuden ajanjaksosta pidentynyt. Samalla syntyvyytemme on laskenut ennätyksellisen alhaalle, nälkävuosien tasolle. Leikkiviä tenavia pihakeinuissa on siis yhä vähemmän, vaikka Suomi on tutkitusti maailman paras maa saada lapsia nimenomaan äitiysterveyden näkökulmasta.
Hyvinvointiyhteiskuntaa muuttaa myös työelämän murros. Liian moni jää on/off -asentoon jumiutuneen työelämämme ulkopuolelle tai ei muutoin löydä osaamistaan ja kykyjään vastaavaa tehtävää. Tietyt työtehtävät vain lakkaavat olemasta ja vaatimustaso pärjäämiseen on yhä kovempi. Yhteiskuntamme suurella vastuulla ovat erityisesti ne nuoret ihmiset, jotka eivät koskaan pääse työn tai koulutuksen syrjään kiinni, vaan putoavat ”väleihin”. Sen seurauksena voi olla elämänmittainen osattomuus.
Tulevaisuudessa hyvinvointistrategiamme ydin pitää kytkeytyä yhä syvemmin ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin – siis alkiolaisittain ihmisen asettamiseen keskiöön. Käsityksen terveydestä on aidosti laajennuttava koskemaan myös mielenterveyttä. On myös huomattava, että terveyteen ja sairauksiin kietoutuvat monet muutkin elämän ongelmat – liian usein köyhyys ja sairaus kulkevat käsi kädessä. Tämä ei ole vain kansainvälinen hyvinvoinnin ulottuvuus, vaan pitkään jatkunut terveyserojen kehitys myös Suomessa. Järjestelmämme on myös osaltaan edesauttanut tätä kehitystä. Siksi tulevaisuuden tärkein tavoite on purkaa rakenteita ja malleja, jotka luovat juopaa eri väestöryhmien tasa-arvoisen, terveellisen elämän mahdollisuuksien väliin. Jatkossakaan kansanterveydellistä valistustyötä terveyserojen kaventamiseksi ei pidä hylätä menneen ajan muotona – keinot siihen vain saattavat ajan saatossa muuttua.
Hyvinvointivaltioajattelun ytimessä on ollut riskien – toimettomuuden, sairauksien, tietämättömyyden ja kurjuuden – torjuminen. Nyt riskit ovat osittain erilaisia ja siksi keinojenkin pitää muuttua. Uudenlaisia, syveneviä uhkia ovat yksinäisyys, mielenterveyden ongelmat, koulutus, joka ei takaa työtä sekä elintasoomme liittyvät ja yhä lisääntyvät kansantaudit.
Terveys ja yhtäläisesti myös terveydelle haitalliset asiat ovat yhä edelleen bisnestä. Tupakkajättien ja suurten elintarviketoimijoiden mahti on globaalissa taloudessa merkittävä. Toisaalta monen start up -yrittäjän mielessä muhii ideoita ihmisten omahoidon ja omaehtoisen terveysseurannan tueksi. Terveys ja esimerkiksi hyvä ravinto kiinnostavat ihmisiä enemmän kuin koskaan – tai kiinnostavat ainakin heitä, joilla on siihen varaa tai jotka muutoinkin jo ovat yhteiskunnan hyvin pärjäävien joukossa.
Teknologian ja lääketieteen kehityksessä piilee hyvinvoinnin osalta pohjattomat mahdollisuudet. Sen myötä sairauksien hoito yksilöllistyy ja lääke- ja terveysteknologia edistyvät. Riskejä pystytään ennakoimaan entistä enemmän, geenien salaisuudet avautuvat ja hoidosta tulee kustannustehokkaampaa. Dramaattisesti voidaan todeta, että elämän ja kuoleman raja tulee häilyvämmäksi. Tämän kaiken keskellä poliittisten päätösten rooli muotoutuu kahtalaiseksi: digitalisaation ja teknologian hyödyntämiseksi ja toisaalta eettisten rajaviivojen piirtämiseksi kaikelle sille, mihin emme halua teknologian tai kehittyvän tieteen vaikuttavan.
