Poikamme sai kastelahjaksi ystäviltämme pienen laatikollisen kortteja. Sievästi kuvioiduissa pahvikorteissa on jokaisessa kirjoitettuna vauvan kehitysvaiheeseen liittyvä edistysaskel.

Idea on yksinkertaisuudessaan hauska. Kortti vauvan käteen ja sitten räpsäistään kuva.

”Tänään istuin ensimmäisen kerran.”

Laiskan äidin versio perinteisestä vauvakirjasta siis. Sitä tosin olen miettinyt, miksi vauvakirjoissa- ja korteissa taltioidaan ylös vain fyysiseen kehitykseen liittyviä asioita. Syytä olisi rehellisyyden nimissä kuvauttaa vauva kortin kanssa – ja ehkä myös hänen uupuneet vanhempansa niinä aamuyön tunteina, kun vauva valvottaa sekavalla vuorokausirytmillään.

”Tänään sain ensimmäisen korvatulehdukseni.”

Vaikka kuvaamisen välineet ovat muuttuneet, olemme yhä tottuneet siihen, että perhealbumeihin kuuluu vain kauniita kuvia – pysäytettyjä hetkiä vähän irrallaan todellisuudesta. Oikeasti perheiden olisi syytä lähettää hymyilevän tonttulakkipäisen joulukorttiposeerauksen sijaan se hetki ennen kuvaa, jossa vauva rääkyy pää punaisena typerää päähinettä.

Niin ei kuitenkaan tehdä. Poseeraaminen on yhä pop. Kuvissa kuuluu hymyillä. Lasten ja aikuisten.

Muutoin hetkien ikuistaminen on suuressa murroksessa. Ihmiset kuvaavat ihan kaikkialla. Hetken tallentamisesta on kadonnut lumous ja juhlavuus. Vain harva otos päätyy paperille ja albumiin asti. Muistot kulkevat kännykässä – kunnes puhelin rikkoutuu.

Luennoilla ei enää kuulemma tarvitse kirjoittaa muistiinpanoja, koska powerpoint-esityksestä voi napata kännykällä kuvan. Lomaterveiset lähettyvät multimediaviestinä reaaliajassa sen maailmaa kiertäneen postikortin sijaan. Ikinä en unohda sitä ravintolan naapuripöydässä treffeillä istunutta pariskuntaa, jossa mies otti kuvan joka ainoasta ruuan yksityiskohdasta lähettääkseen ne verkkoon muiden ihailtavaksi. Tuskin tuli toisia treffejä. Olisi edes tajunnut kuvata sitä viehättävää vastapäistä naistaan.

Kuvaaminen on nykyään myös sosiaalinen tapahtuma. Pari viikkoa sitten olin keskustelutilaisuudessa, jossa itse keskustelu ja sen jälkeen sosiaaliseen mediaan tarkoitettuihin kimppaposeerauksiin asettuminen kestivät käytännössä yhtä kauan. ”Täällä sitä sitten oltiin”, haluttiin kuvan huutavan katsojalleen.

Kuvan uusi tuleminen on tuonut keskuuteemme myös kohtikatsomisen törkyisen ja tirskistelevän muodon. Roskalehdet täyttyvät epätarkoista, yön tunteina otetuista kännykkäkuvista, joissa jotkut etäisesti mikkoleppilampia muistuttavat tyypit hoippuvat taksijonossa. Kuvaamiselle on vaikea asettaa rajoja.

Jotakin ajastamme kertoo ehkä myös se, että usein kuvan keskipisteenä on minä, meitsie. Menemättä sen syvemmin selfie-keppien saloihin on hyvä muistaa, että vielä jokunen vuosi sitten itse itseään tuomiokirkon tornin kanssa samaan ruutuun asetteleva tyyppi olisi muiden mielestä näyttänyt hullulta.

Kuvan kautta rakennetaan minuutta muiden silmiin enemmän kuin koskaan ennen. En tiedä mitä ajatella sosiaalisessa mediassa niistä teinityttöjen pikkuseksikkäistä tällääntymiskuvista, jotka tallentuvat peilin kautta. Niissä kuvaaja ja kuvattava ovat konkreettisesti ja kiusaannuttavasti yhtä.

Sosiaaliseen mediaan päätyvät usein ne kuvat, jossa elämästä näkyy se esteettisempi puoli; siloiteltu, värikäsitelty ja rajattu versio.

”Jos minä haluan tänään laittaa Instagramiin kuvan, niin sitten minä myös teen jonkun sellaisen tilanteen, josta voisin ottaa sinne kuvan”, kertoi teinityttö Yle Uutisille elokuussa 2014.

Kuva ei siis välttämättä enää ole pysäytetty hetki eletystä elämästä, vaan kuvaa varten eletty elämä.

(Kirjoitus on julkaistu Kirkko ja me -lehdessä viikolla 8.)