Julkaistu Suomenmaa-lehden blogina 5.11.2020

Sunnuntaina perheissä ympäri Suomen juhlitaan isiä ja isoisiä. Olen tyytyväinen, että sain olla viime vaalikaudella edistämässä muutosta, jossa isänpäivästä tehtiin virallinen liputuspäivä – onhan kyseessä äitienpäivän kanssa aivan yhtä arvokas ja ainutlaatuinen juhlistamisen aihe.

Tänä vuonna isänpäivää vietetään täysin poikkeuksellisissa oloissa. Ärhäköityvä korona saattaa estää perheiden ja sukujen yhteentulemisen ja sukupolvien yli kurottautuvat perinteet. Moni huolehtii erityisesti isoisien turvallisuudesta.

Fyysisen läheisyyden puuttuessa meidän tulee panostaa aivan erityisellä tavalla henkiseen läsnäoloon ja läheistemme muistamiseen. Isänpäivälounaan sijaan voi olla turvallisempi juoda juhlapäivän kahvit etäyhteyksien välityksellä tai vaikkapa kokoontua turvavälejä kunnioittaen syystalkoisiin.

Äitienpäivää edeltävänä lauantaina on Suomessa jo joitain vuosia vietetty lapsettomien lauantaita. Päivän tavoitteena on tarjota tahattomasti lapsetta jääneille mahdollisuus pyhittää asialle ja siihen liittyvälle surulle oma päivänsä.

Minun ajatukseni ovat myös näin ennen isänpäivää miesten luona, joille perhe ei koskaan syystä tai toisesta ole toteutunut toivotulla tavalla. Perhehaaveiden toteutuminen on edelleen Suomessa vaikeinta matalasti koulutetuille miehille.

Koronasta huolimatta vauvarintamalta näkyy pieniä valonpilkahduksia. Suomea koko 2010-luvun vaivannut syntyvyyden jyrkkä lasku näyttää tänä vuonna pysähtyvän ja syntyvyys jopa hieman nousee.

Nousu on pieni ja sen tilastollisesta merkityksellisyydestä voidaan kiistellä, mutta itsessäni tieto herättää toiveikkuutta. Suomen lapsiluku nousee tänä vuonna ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen!

Perheellistyminen on aiheena hyvin herkkä ja siitä puhuminen yksilötasolla, saati poliittisesti voi tuntua herhiläispesän tökkimiseltä.

On kuitenkin niin, että politiikalla on väliä. Se, millä tavalla mahdollistamme niin työelämän, palveluiden kuin etuuksienkin kautta niin ensimmäisen, toisen kuin viidennenkin lapsen syntymän sitä toivovaan perheeseen on mitä suurimmissa määrin poliittinen, niin kuntapäättäjiä kuin kansanedustajiakin koskettava kysymys.

Lapsiluvun nytkähtäminen nousuun keskellä globaalia pandemiaa saa minut pohtimaan, olisiko koronakevät antanut meille kaikille hetken seisahtua pohtimaan sitä, mikä meille on elämässä kaikkein tärkeintä. Aika monelle taisi käydä niin, että kun keväällä kaikki muu jäi pois, kodin ja perheen merkitys kirkastui – hyvässä ja pahassa.

Korona saadaan toivottavasti mahdollisimman pian hallintaan ja pääsemme kokoontumaan huoletta yhteen, tanssimaan ja nauttimaan elämyksistä. Voisiko koronan rauhoittamasta elämänrytmistä jäädä kuitenkin myös jotain pysyvää jälkeä?