Kirjoitus julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 12.11.2021

Kaksivuotiaan kuopuksemme ehdoton suosikkilelu on enolta saatu poliisiauto. Katolla vilkkuvat siniset valot ja hälytys pii-paa soi aikuistenkin korviin tavalla, joka on johtanut muutaman kerran patterien päätymiseen hyllylle.

Maailmansivu pikkupojat ovat ihailleet poliiseja ja virkavallan kulkupelejä.

Mutta arvossaan poliisi on aikuistenkin mielessä. Vuoden takaisessa poliisibarometrissä enemmän kuin yhdeksän kymmenestä luotti poliisiin melko paljon tai erittäin paljon.

Muualla maailmalla ei ole samoin. Suomessa luottamus poliisiin on poikkeuksellisen korkealla tasolla. Ja siellä sen pitää myös pysyä.

Poliisi suojelee valtion perustehtäviin kuuluvaa kansalaisten turvallisuutta. Laki ja järjestys – ei tästä muuten mitään tulisi.

Syksyllä käydyn poliisien määrärahavääntöjen ratkettua päätin, että menen tutustumaan poliisin toimintaan paremmin. Sain poliisiylijohtaja Kolehmaiselta hienon mahdollisuuden vierailla Helsingin poliisin yövuorossa. Sateisessa iltayössä poliisiauton kyydissä opin paljon – en vain poliisin työstä vaan yhteiskunnastamme.

Lätäköihin heijastuvien katuvalojen loisteessa eräskin komisario kertoi poliisin työn mustimmasta hetkestä: suruviestin viemisestä kotiin.

Poliisi näkee arjen harmaan sävyt ja kulkee myös varjoissa. Siellä minne politiikka ja sen lupaukset eivät ulotu. Osan poliiseista työ muuttaa kyyniseksi ja asenteellisiksikin.

Helsingissä poliisin arki on toisenlaista kuin maakuntien Suomessa – ja toisaalta myös erilaista kuin vaikkapa naapurimaan pääkaupungissa. Tukholmassa jengirikollisuus ja väkivalta ovat suuria ja surkeita ilmiöitä, joita Suomen kannattaa pitää varoittavana esimerkkeinä. Meille ei saa käydä samoin.

Maaseudun ja Helsingin poliisin ero taas on voimavaroissa ja välimatkoissa. Helsingissä aseella uhkaavaa saapuu paikalle piirittämään poliiseja maijatolkulla, pitkien taipaleiden Suomessa parin poliisin partio ottaa vastaan elämän nurinkurisen ja vaarallisenkin kirjon vaatimattomilla voimavaroilla – ja joskus turhan pitkän vasteajan jälkeen.

Suurin oivallukseni yövuoron matkassa liittyi kuitenkin viranomaisten yhteistyöhön. Se konkretisoitui poliisilaitoksen yhteyteen avatulla uudella selviämisasemalla. Niitä tämä maa tarvitsee lisää.

Poliisin hälytystehtävien vahva yhteinen nimittäjä on päihteet. Ne työllistävät virkavaltaa, mutta myös sosiaalityötä ja ennen kaikkea terveydenhuoltoa.

Selviämisasemalla hoidetaan yli 16-vuotiaita, viranomaisten tuomia humalatilansa vuoksi sairaanhoidollista seurantaa tarvitsevia potilaita. Hoitoaika on enintään yksi vuorokausi.

Vaihtoehto selviämisasemalle olisi putka tai terveydenhuollon päivystys, pahimmillaan myös riskialtis passitus kotiin toipumaan. Tuon juoppokyydin poliisi hoitaisi muiden kiireiden keskellä.

Kun huumeista päihtynyt tai alkoholista juopunut käyttäytyy rauhallisesti, on turha tuhlata terveydenhuollon vaativimpia voimavaroja tai poliisin aikaa. Tämä liittyy myös rahaan; halvemmaksi tulee selviämisasema kuin sairaala, jos ongelma on verestä haihtuvaa sorttia.

Silti selviämisasemallakaan ihminen ei unohdu. Päihteet ovat sairaus. Aseman henkilöstön inhimilliset silmät katsovat ihmistä kohti. Häntäkin joka tulee ties kuinka monetta kertaa.

Käyntejä pelkästään Helsingin selviämisasemalla on vuosittain noin 3 000. Lokakuun keskiviikkona aseman sängyssä makasi vain yksi henkilö. Viikonloppuisin ja kesäiltaisin on toisin. Osa lähtee krapulassa kotiin, osan tie kulkee omaehtoisesti katkaisuhoitoon.

Selviämisasemien perustamista joka maakuntaan kaavailtiin jo viime vaalikaudella sote-uudistuksen yhteydessä. Olisikohan nyt aika laittaa suunnitelmat soteen ja toteen.