Keskusta – yhdessä ja yhteistyössä

Keskustan valtti on maltti. Se voi olla tylsää, mutta pidemmän päälle ainut järkevä linja. Siihen uskon vakaasti. Olemme kokoava voima. On poliittista heikkoutta luulla, että äänekkäimmät aina edustaisivat enemmistöä. Taidokkain poliittinen liike aistii väreitä hiljaisuudesta – kuuluuko tyytyväistä hyrinää vai onko jo niin hiljaista, että kuulemme vain poiskulkevien askelten rahinaa hiekkatiellä?

Suomessa on tilaa maltilliselle, mutta moniääniselle yleispuolueelle. Myönnämme, että asioissa on monta puolta. Voi olla tylsää, mutta totta. Olemme keskustalaisina lujia, itsepäisiäkin – mutta aina valmiina neuvottelemaan. Vaikka ääripäissä kuhistaan ja kuuluu kova mölinä, silti enemmän kuin moni vain haluaisi päättäjien puurtavan asioita, ymmärtävän arkisia huolia ja hoitavansa hommiaan kuten on luvannut.

Meiltä löytyy kyky yhteistyöhön. Keskusta on sovinnontekijä. Olemme omaleimaisia arvoissamme ja kyllä, myös itsepintaisia tavoitteissamme – mutta aina valmiita silti rakentamaan siltoja, sopimaan ja kantamaan vastuuta. Pidämme kiinni periaatteistamme, olemme niille uskollisia. Mutta tiedämme periaatteille löytyvän enemmän käyttöä, mikäli osaamme myös sopia asioista. Yksin voi olla ehdottoman oikeassa, porukalla voi saada jotakin aikaiseksi.

Olemme käyttäneet paljon energiaa pohtiessamme sitä, miten saatamme puolueena taipua ensiksi yhteistyöhön kokoomuksen ja perussuomalaisten kanssa ja nyt istumme demarivetoisessa hallituksessa vihreillä ja vasemmistolla täydennettynä. Melkein leimaamme itse itsemme takinkääntäjiksi kumppaneiden vaihduttua – ja minusta se on turhaa. Eikö tämä yhteistyökyky ja vahvuus sovittaa yhteen näkemyksiä ole juuri keskellä olemisen vahvin voima? Historiaamme mahtuu sinivihreää ja punamultaa ja vaikka mitä. Kyky yhteistyöhön laajalla poliittisella spektrillä ei siis ole viesti linjattomuudesta. Oleellisinta on säilyttää omaleimaisuus ja erottaa syvimmät periaatteet, joista ei tingi tiukimmissakaan neuvotteluissa. Keskustaa tarvitaan, jotta Suomi ei jatkossakaan ole poliittisten vakioblokkien maa.

Kelpaat sellaisena kuin olet

Meille Keskustassa suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että ihminen saa vapaasti pitää kiinni vakaumuksestaan ja hyväksyy sen, että toiset pitävät kiinni omastaan.

Ajassamme on paljon sellaista, jossa näennäisesti sanomme hyväksyvämme toisemme, suorastaan puolustamme erilaisuutta – ja silti samaan aikaan rakennamme rajoja ja määrittelemme oikeanlaisen ihmisyyden ja elämän omasta katsannostamme käsin. Väitetään siis edustavansa suvaitsevaisuutta, tavoitellaan sen ihannetta, mutta samalla rakennetaan entistä tiukempaa koloa heille, jotka vain kelpaavat. Erityisen penseästi näennäis-suvaitsevaisuus suhtautuu heihin, joita pitää vanhanaikaisina, näkemyksiltään ahdasmielisinä tai ylipäätään menneisyyden vankeina. Suvaitsevaisuus-keskustelussa väistämättä arvot on läsnä vahvasti.

Keskustalle suvaitsevaisuus on jotakin enemmän, jotakin syvempää. Se on keskittymistä siihen, mikä meitä yhdistää, eikä siihen mikä meidät toisistamme erottaa. Se on liberaaliuden ja konservatismin leimakirveiden pitämistä tupessa. Suvaitsevaisuus tarkoittaa aitoa yritystä asettua toisen ihmisen asemaan, hänen elämänpiirinsä ja arvojensa ymmärtämistä ja näkemyksen kunnioittamista – ennen kaikkea kykyä keskustella vaikeistakin aiheista ja aitoa halua ymmärtää toista. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta toista ihmistä pitää aina kunnioittaa.

Ehdolla joukon johtajaksi

Vuosi sitten näihin aikoihin olin viimeisillään raskaana. Odotimme kiitollisin mielin toista poikaamme. Ratkaisu puheenjohtajatehtävän tavoittelusta oli itsestään selvä ja selkeä mielessäni. Aika ei ollut oikea. Mikään silloisessa kielteisessä päätöksessä ei kaduta. Päinvastoin, takana on ainutlaatuinen vuosi äitiysvapaalla, kotona lasten kasvun ihmettä seuraillen.

Nyt alkukesän aikana puolueessa purskahti pintaan jotakin, jonka taustoja olen yrittänyt selvittää. Sain paljon yhteydenottoja. Harmia, pettymystä ja patoutunutta pahan olon ja välinpitämättömyyden tunnetta puolueessa on nyt paljon. Osa siitä toki syntyneenä pitkän ajan kuluessa. Moni kuvaili yhteydenotoissa huolestuneena, että puolueella ei ole riittävästi suuntaa ja selkeyttä. Tunnistin, että hajaannuksen ja yhteisten tavoitteiden puutteesta kärsivää ilmapiiriä ei kurota umpeen hiljaisuudella tai käsiä levittelemällä.

Päätös puheenjohtajuuden tavoittelusta ei ollut helppo. Halusin varmistaa, että sisäinen paloni tehtävään on aito ja todellinen – ei velvollisuudentunnon sytyttämä tai imartelun roihu. Kovin kynnys oli istuvan puheenjohtajan haastaminen, sellaisesta paikasta en olisi itseäni uskonut löytäväni. Tunnen ihmisenä suurta myötätuntoa ja aatteellista sisaruutta Katri Kulmunia kohtaan.

Mutta sain voiman tehtävän tavoitteluun ennen muuta siitä, että Keskustan väki ansaitsee mielestäni vaihtoehdon. Se on todeksi elettyä demokratiaa. Meillä ei ole aikaa odotella parempaa huomista – sen eteen on ponnisteltava yhdessä joka ikinen päivä. Puolue tarvitsee jokaista toimijaansa, kokemus keskustaan kuulumisesta pitää olla aito, jaettu ja yhteinen. Tämä on meidän puolue – ja sinne ovat tervetulleita kaikki uudet arvomme allekirjoittavat ihmiset.

Haluan tarjota johtajuuteni keskustaväen arvioitavaksi. En olisi edustanut itsekunniotusta ja rohkeutta, mikäli olisin jäänyt jupisemaan tilanteesta nurkkapöytään.

Olen saanut Keskustalta paljon. Olen myös antanut paljon. Koen, että nyt on aika antaa keskustalaisten arvioitavaksi se kasvu, jota elämä keskustalaisena päättäjänä on minuun kerryttänyt.

Demokratia toteutuu parhaiten ja vaikuttamisen oikeus tulee näkyväksi mielipidettä kysymällä ja äänestämällä. Koen, että on minun aikani laittaa itseni likoon vuosien varrella paljon luottamusta antaneen keskustaväen edessä.

Kyse ei ole minusta, istuvasta puheenjohtajasta, muista mahdollisista ehdokkaista – kyse on Keskustasta ja sen tulevaisuudesta.

Puolisoni Erkini ja läheisteni tuki tehtävän tavoittelussa on ensiarvoisen tärkeä. Se on myös suurimpia kiitollisuuden aiheitani. Olemme mieheni kanssa miettineet arjen sujuvuuden käytännöllisiä ratkaisuja mahdollisessa puheenjohtajuudessa. Lapsistamme vanhempi, Aarni aloittaa esikoulun ja nuorempi Kaarlo täyttää syyskuussa vuoden. Keskeisin käytännön ratkaisu on se, että koko perheeni on mukanani pääkaupunkiseudulla arkipäivät kuten tähänkin asti.

Maalle Oripäähän, vastaremontoituun sukumme taloon matkaamme aina kun mahdollista. Siellä on luonto ja rauha läsnä. Lapset ovat vain kerran pieniä. Heille on löydyttävä aikaa ja hetkiä, aidosti läsnä ollen. Tiedän, että olen parempi päättäjä, kun saan toiminnalleni ja tavoitteilleni peilin perheestä.

Samalla haluan antaa sekä pojilleni että suomalaisille tässä ja nyt omakohtaisen esimerkkini siitä, että pienten lasten äiditkin voivat toteuttaa itseään vaativissa tehtävissä ja kantaa yhteistä vastuuta. Toimintakulttuuri muuttuu perheystävälliseksi – ei itsestään – vaan muuttamalla sitä. Jokaisessa oleva potentiaali on saatava yhteiseen käyttöön. Siihen muutokseen olen erittäin sitoutunut.

Perheellisenä, pienten lasten vanhempana joudun toki puntaroimaan ajankäyttöäni erityisen tarkasti. Se tarkoittaa myös sitä, että on opittava luottamaan ihmisiin ympärillään, jaettava vastuuta ja tehtävä yhdessä. Kaikkea ei voi – eikä kannata hoitaa yksin. Iltaisin ja viikonloppuisin puolueväen ja politiikan päivätyön lisäksi minua tarvitsee myös perhe. Ja minä tarvitsen heitä.

Minulle perhe on voimavara. Lasten syntymä on muuttanut minua – kasvattanut ja opettanut paljon. Ehdottomuus näkemyksissä on vähentynyt, mutta luottamus omaan tekemiseen vahvistunut. Lasten hyvän tulevaisuuden rakentaminen on tärkein motivaationi lähde myös päätöksenteossa.