Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) on todennut, että ”Emme tule tarvitsemaan aina vain lisää hoitajia. Ikäluokat pienenevät.”
Valitettavasti hän on väärässä.
Seuraavan 15 vuoden aikana yli 85-vuotiaiden varsinaissuomalaisten määrä kasvaa nykyisestä 91 prosenttia. Olemme vasta ikääntyvän Suomen kohtalonvuosien alussa.
Ikääntyvien ihmisten yhteiskuntana joudumme punnitsemaan keskinäistä luottamustamme ja eurojen riittävyyttä vielä moneen kertaan.
Mitä lupaamme – mitä sanoo laki ja miten toimii käytäntö. Pitävätkö lupaukset?
Joudumme myös miettimään monia uusia toiminnan tapoja hoivaan ja vanhuuden tukeen. Yhteisöllinen asuminen ja perhehoito ovat tutkitusti ja käytännössä todistetusti erinomaisia ratkaisuja. Samoin teknologian hyödyt on otettava käyttöön täysimääräisesti.
Vanhustenhoivan valtavirtaa on yli 90-vuotiaiden, erittäin huonokuntoisten ihmisten asiat. Uusien toimintatapojen rinnalla tulevaisuudessakin tarvitaan hoivaa, jossa ikäihmiselle on apua saatavilla ympäri vuorokauden.
Monelle omaisille on yhä yllätys se, miten tiukat kriteerit palveluasumiseen on. Kertoo meistä yhteiskuntana paljon, miten tiukille viedään arvokkaan elämän edellytykset noina vuosina.
Ympärivuorokautisen palveluasumisen paikka on käytännössä jokaiselle siellä hoidossa olevalle maanpäällisen elämän viimeinen koti. Keskimääräinen aika hoivakodissa on reilut kaksi vuotta.
Varha sai alkuvuonna lainvastaisesta toiminnasta huomautuksen apulaisoikeusasiamieheltä. Vapaana olevia palveluasumisen paikkoja ei täytetty, vaikka tarvitsijoita oli. Syynä oli raha, säästöpaineet. Ei siis se, etteikö paikkoja olisi ollut.
Lain mukaan hoivapaikka pitää saada kiireellisissä tapauksessa viipymättä ja muissa tapauksissa ilman aiheetonta viivytystä.
Varhassa jonotus hoivapaikkaan kestää nyt vajaat 2 kuukautta. Siinä on kiritty kohti parempaa ja hyvä niin. Silti yhä on niin, että vapaita paikkoja esimerkiksi yksityisissä hoivakodeissa on, mutta niitä ei heti täytetä. En voi tätä ymmärtää.
Eihän jonotuksesta ole tullut eri puolilla Suomea itseisarvo?
Odotuksen viikot ovat pitkiä ikäihmiselle ja hänen läheisilleen. Etenkin kun tiedämme, että monelle hoivakotipaikkaa edeltää huolensekainen anelu oman muistisairaan vanhemman turvallisuuden takaamisesta tai kuntoa ja mielialaa heikentänyt makuuttava jakso terveyskeskuksen vuodeosastolla, pahimmillaan turhaan sairaalan kalliissa hoidossa.
Oleellista myös on, mistä hetkestä ajanlasku odotukseen alkaa. Lain mukaan sen pitää alkaa siitä, kun hyvinvointialue saa ensimmäisen kerran tiedon mahdollisesta palveluntarpeesta.
Kukaan ei Suomessa saa hoivakotiin ympärivuorokautiseen turvaan paikkaa helpolla. Ei kukaan. Sitä ennen kaikki muut keinot – monen mielestä liiankin monet – käytetään ennen kuin paikka heltiää.
Minäkin olen kuulunut niihin päättäjiin, jotka juhlapuheissa ovat ylistäneet kotona asumisen ensisijaisuutta. Kunnioitan valtavasti omaishoitajien työtä ja kannatan kaikkea virkistystoimintaa sekä yhdistysten tarjoamaa apua ikäihmisille kotiin.
Uskon siis edelleen hoivan ratkaisujen monipuolisuuteen, mutta osittain olemme menneet uskossamme liian pitkälle. Sen hinta on suuri turvattomuus, pelko vanhenemisesta, syvä yksinäisyys ja monelle jopa toive kuolemasta.
Orpon-Purran hallituksen näkemys on, että Varhan toiminnasta on edellytyksiä leikata ensi vuonna lisää satoja miljoonia euroja suhteessa tarpeeseen. Siihen lain alijäämämenettely johtaa ellei maan hallitus sitä muuta.
En usko, että säästöjä voi tehdä vuodessa lisää noin paljon ilman, että vaarannamme ihmisten perusoikeuksia. Sillä politiikalla jonotuksen ajat räjähtävät, hoivakotipaikkoja pantataan eikä uusia asumisen ratkaisuja rakenneta. Se ei ole oikein ikäihmisiä, heidän läheisiään eikä hoivan henkilöstöä kohtaan.
Annika Saarikko (kesk.)
Kansanedustaja
Aluevaltuutettu
