Vieraskynäkirjoitus Helsingin Sanomissa 16.5.2018
Kun ruoka-apua 1990-luvun alun lamassa perustettiin, uskottiin, että leipäjonot jäisivät lyhytaikaiseksi avun muodoksi. Leipäjonot ovat olleet kansalaistoimintaa, jossa on autettu ja tuettu lähimmäisiä. Virallisen sosiaalipolitiikan tehtävänä on ollut ja on edelleen huolehtia sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmän kattavuudesta ja toimivuudesta.
Kuluneiden 25 vuoden ajan sadattuhannet suomalaiset ovat saaneet leipäjonojen kautta apua. Järjestöjen ja seurakuntien leipäjonotoiminnan tarkoitus on ollut hyvä, mutta se on usein jäänyt erilliseksi sosiaali-, terveys- ja työllisyyspalveluista sekä paikallisista yhteisöistä.
Nykyisessä yhteiskunnallisessa ja julkisen talouden tilanteessa on perusteltua luoda uusia ruoka-avun kokonaisuuksia, joissa julkinen järjestelmä, kansalaisjärjestöjen tekemä työ sekä yritysten yhteiskuntavastuu täydentävät toisiaan.
Toisin kuin julkisuudessa on annettu ymmärtää, vapaaehtoistoimijoiden tarjoama apu on jatkossakin saajilleen vastikkeetonta, vaikka sitä kehitettäisiin ja toteutettaisiin yhteistyössä julkisten palvelujen tai yritysten kanssa. Myös sosiaali- ja terveysministeriön sekä Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (Stea) rahoitus mahdollistaa uudet toiminnan muodot.
Uusien toimintamuotojen tavoitteena on parantaa ja monipuolistaa ruoka-apua sekä tarjota avun tarvitsijoille uusia mahdollisuuksia valita juuri heille sopivia tuen muotoja.
Yhdessä tekeminen ei synny itsestään. Siihen tarvitaan yhteistoimintaa rakentavaa työskentelyä, jossa luodaan uudenlaista paikallista ruoka-avun yhteisöllisyyttä. Käynnissä on muun muassa maan hallituksen kärkihankkeisiin kuuluva Yhteinen keittiö -hanke, jota Kirkkohallitus koordinoi. Vantaalla toimii Vantaan kaupungin, evankelis-luterilaisten seurakuntien ja 20 järjestön Yhteinen pöytä -hanke. Kumppaneina ovat muun muassa Kaupan liitto ja Sitra.
Helsingissä ja Espoossa kehitystyö on jo käynnistynyt kaupunkien ja leipäjonotoimijoiden kanssa Helsingin Diakonissalaitoksen koordinoimana. Vantaan malli on työssä pohjana.
Yhteistyössä ja teknologiaa hyödyntämällä voidaan luoda täysin uudenlaisia ruoka-avun ja yhdessä tekemisen muotoja nykyisten ja uusien toimijoiden voimin. Näitä voivat olla erilaiset yhteisölliset ruokailut, hävikkiravintolat tai vaikkapa kalastusreissut ja ruokakurssit.
Uusia yhteisöllisiä ruoka-avun muotoja kannattaa kokeilla ja kehittää, sillä on huomattu, että niiden avulla voidaan onnistuneesti torjua köyhyyttä ja yksinäisyyttä.
Yhteiskunnasta syrjään jääneen ihmisen luottamus itseensä, toisiin ihmisiin ja yhteiskunnan palveluihin on usein vaatimatonta. Heikentynyt luottamus voi johtaa siihen, että ihminen lopulta jää yksin. Seurauksena saattaa olla päihteiden käytön tai väkivaltaisen käyttäytymisen merkittävää lisääntymistä.
Avoin, kutsuva yhteisö toimii päinvastaiseen suuntaan. Sen merkittävänä arvona on osallistujien oman toimijuuden vahvistuminen.
Toimijuuden vahvistamisessa on kyse usein yhteisölähtöisestä työskentelystä, jonka kuluessa osallistujat havahtuvat omiin kykyihinsä. Osallistujat löytävät tapoja kantaa vastuuta heille tärkeissä asioissa ja yhtei-söissä, kukin taitojensa, kiinnostuksensa ja voimavarojensa mukaan.
Yhteisölähtöinen työskentely myös lisää osallistujien keskinäistä ymmärrystä. Palautunut luottamus omiin mahdollisuuksiin tekee elämästä jälleen mielekästä, millä on aina myös myönteisiä yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Olisi tärkeää, että mahdollisimman moni ruoka-apua tarvitseva ihminen löytäisi paikkansa häntä kiinnostavasta, toiminnallisesta yhteisöstä. Näin ihmisten osallisuus, toimijuus ja luottamus vahvistuisivat.
Virallisen auttamisjärjestelmän tehtävänä on tunnistaa haavoittuvassa asemassa olevia ryhmiä ja pohtia, miten heidän asemansa parantuisi. Julkisten palvelujen näkökulmasta ruoka-apu voi toimia areenana tavoittaa asiakkaita ja tarjota heille palveluohjausta ja kumppanuutta taloudellisen tilanteen -parantamiseksi ja köyhyyden torjumiseksi.
Annika Saarikko ja Olli Holmström
Holmström on Helsingin Diakonissalaitoksen toimitusjohtaja
