Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuudessa 29.12.2023
Vuodet eivät ole veljiä keskenään eivätkä vaalit ole toistensa toisintoja.
Lähihistorian perkaaminen tuo kuitenkin kiintoisaa perspektiiviä nyt käytäviin presidentinvaaleihin.
Vuoden 2012 tammikuussa Suomi valmistautui uuden presidentin aikaan presidentti Halosen kauden jälkeen. Vaalit tunnetusti voitti Sauli Niinistö. Nyt olemme samanlaisessa taitekohdassa.
Niinistön kauden aikana maailma ja yhteiskunta ympärillämme on muuttunut. Pysähdyin toviksi selaamaan uutisotsikoita tuon presidentinvaalin ajalta. Se muistutti, että politiikkaa totisesti tehdään ajassa.
Tuolloin Natosta ja Venäjästä puhuttiin kovin toisenlaiseen sävyyn. Melkeinpä kilvoiteltiin, kuka on kriittisin Natoa kohtaan ja salarakkaudesta puolustusliittoa kohtaan vihjailtiin. Kukaan ei kannattanut jäsenyyttä – sen sijaan Halosen johdonmukaista ja hyvää työtä Venäjän kanssa kiiteltiin.
Merkillepantavaa on, miten tuolloin reilut 10 vuotta sitten puhuttiin myös kotimaan asioista presidentinvaaleissa. Siihen oli varaa, kun tilanne oli toisenlainen.
Vaaleissa 2012 ehdokkaista etsittiin eroja muun muassa siinä, pitäisikö Suomeen perustaa kaksikielisiä kouluja. Myös eurovaluutan tulevaisuus pohditutti, samoin Saudi-Arabian asekaupat, Kataisen hallituksen kuntaliitokset ja sukupuolineutraali avioliittolaki.
Nyt aihepiirit ovat jotain aivan muuta: ydinaseiden sijoittaminen Suomeen, Ahvenanmaan demilitarisointi, itärajan hybridioperaatio, Israelin ja Palestiinan raadollinen konflikti ja niin edelleen.
Samaisten vaalien alla 2012 muuten Pekka Haavisto näytti vaatineen ulko- ja turvallisuuspoliittista valiokuntaa presidentin ja hallituksen välillä useammin koolle. Juttua lukiessa hymähdin. Kannattaa nimittäin varoa mitä toivoo – viime vaalikaudella TP-utvan kokouksia pidettiin solkenaan turvallisuustilanteen kiristyttyä Venäjän hyökkäyssodan myötä.
Elämme nyt aikaa, jossa tuleva tasavallan presidentti kohdannee entistä syheröisempiä tilanteita ja vielä vaativampia kansainvälisiä vääntöjä. Presidentiltä vaaditaan poikkeuksellista vakautta, harkintaa, kokemusta – sanalla sanoen viisautta. Niinistöllä tätä on ollut.
Vaikka perustuslakia on muutettu, presidentin tehtävä ei ole vain edustuksellinen. Hän johtaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa maassa, jonka itäinen ulkoraja on samalla yli 1300 kilometriä Naton ja Venäjän välistä rajaa.
Presidentinvaaleissa on siis tosi kyseessä. Ajat ja asiat ovat vakavia. Juuri nyt tuntuu mahdottomalta edes kuvitella, miltä maailma näyttää valittavan presidentin kauden päättyessä vuonna 2030.
Vähätellä ei sovi myöskään presidentin tehtävää arvojohtajana. Epävarmassa ajassa tarvitaan sekä majakkaa että ankkuria. Presidentin pitää olla suomalaisia aidosti yhdistävä tekijä – eikä vain sanoa olevansa sellainen. Hänen pitää olla myös koko Suomen presidentti. Hänen täytyy tuntea laajan maamme ja sen ihmisten todellisuus kauttaaltaan.
Presidentinvaaleissa rohkaisen ajattelemaan itse ja äänestämään ensimmäisellä kierroksella juuri sitä ehdokasta, joka oikealta tuntuu. Taktiikka ja laskelmointi toimivat pidemmän päälle huonosti demokratiassa. Oma ääneni asettuu Olli Rehnin vakaalle kalliolle.
